Jakkukylän historia

Kirjoittanut Hannu Kaisto

Jakkukylän historia

Kirjoittanut Hannu Kaisto 

Jakkukylä oli entiseltä nimeltään Pirttitörmän kylä, joka lienee saanut nimensä jokitörmälle rakennetuista ja joelle hyvin näkyneistä komeista pirteistä. Kylä kuului Suur-Iin pitäjään, johon kuului silloin melkoinen osa nykyistä Pohjois-Pohjanmaan maakuntaa. Osa Lappiakin. Ii mainitaan omana kappeliseurakuntanaan jo vuoden 1374 asiakirjoissa. Ensimmäinen maininta Pirttitörmän asutuksesta löytyy Iin seurakunnan historiasta, 1500-luvun puolivälin kruunun veroluettelosta. Sen mukaan Pirttitörmän kylässä oli tuolloin kolme verotaloa. 

Kyseinen veroluettelo oli ns. nokkaveroluettelo, jossa vero kannettiin talon asukkaiden, eli nokkien määrä perusteella ja maksettiin voilla. Kuopion harjulla sijaitseva Kuopion tila on yksi kylän vanhimpia asuinpaikkoja. Tiedetään, että Olli Kuopio -niminen henkilö on asunut jo 1500 -luvulla Kuopion tilan paikalla. 

1500 -luvun lopulla talojen määrä kasvoi kahdeksaan, mutta romahti muutamassa vuodessa puoleen Venäjän sodan aiheuttamista rasituksista ja seudulle kohdistuneista hävityksistä johtuen. Vienalaiset hyökkäsivät 1580 -luvulla kylällemme ainakin kolmesti, laskeutuen idästä Iijokea alas. Polttaen useasti kylän kaikki talot, ryöstäen, sekä surmaten vastarintaa tekevät. Lienee todennäköistä, että jakkukyläläisten sukulaisia asustaa Vienan maalla, koska mukanaan vienalaiset veivät omaisuuden lisäksi nuoria naisia ja tyttöjä.

Näitä hirmutöitä ei katseltu toimettomana. Apua alueen suojeluun pyydettiin Ruotsin kuninkaalta, mutta turhaan. Iso osa jakkukyläläisistä polveutuu Ylikiimingin Vesalan kylältä lähtöisin olevasta Pekka Vesaisesta. Hänen johdollaan koottiin joukot rajuun vastaiskuun, joka tehtiinkin Vienaan alkukesästä 1589. Täältäkö lie jakkukyläläisten päättäväisyys peräisin? Näiden taisteluiden muistoksi Iin kirkon viereen on pystytetty muistomerkiksi Vesaisen patsas.

Vuoden 1653 maakirjassa Pirttitörmän kylässä mainitaan olleen 16 taloa. Rajala (2 taloa), Päkkilä, Pulkkinen, Jussila, Jaara, Jakku (4 taloa) Määttä, Räihä, Saarela, Turtinen, Mestari ja Pori. Pirttitörmällä monessa talossa asunut Jakku -suku periytyy ristimänimestä Jaakob. Sitä voi pitää länsisuomalaisena nimenä. Talonnimi Rajala taas tulee vanhasta alasatakuntalaisesta sukunimestä Raija, jota alueella esiintyi vanhastaan Maksniemessä. 1600 -luvun alussa Pirttitörmällä mainittu talonnimi Päkkilä tavataan Iissä jo 1445 asuneen Heyki Spaek`n nimessä. Pirttitörmän talon- ja sukunimistä ovat läntisiä myös Jaara ja Lalli. Nimien alkuperän valossa näyttää siltä, että Pirttitörmän asutus on vanhaa länsisuomalaista perua, kun taas naapurin Karjalankylän asutus karjalaista alkuperää. Itä ja länsi kohtasivat näin Iijokitörmällä.

1600 - luvun loppu ja 1700 -luvun alku, kato- ja sotavuosineen piti edelleen väestön kehityksen maltillisena, koska Iijoki-varren ihmisistä useita kuoli nälkään ja sodan uhreina. 1720 - luvulta alkoi seesteisempi, vähemmän sotaisa aika. Muutamat tilat saivat uusia nimiä 1700 -luvun loppupuolella. Toinen Jakku sai nimen Kuopio ja kolmas nimen Kleemola. Heikki Tuomaanpojan tila sai nimen Tuomaala ja kylään perustettiin vuonna 1778 Putaansuun ja vuonna 1790 Martimon tilat. Väkimäärä lähti nousuun  1700 -luvulla ja kylän asuttujen talojen määrä olikin 1860 -luvulle tultaessa jo n. 30.

Väkimäärän kasvaessa, myös oma koulu tuli ajankohtaiseksi. Kesällä 1899 Iin kuntakokous päätti kyläläisten esittämänä koulun paikan ostosta, opettajan palkkaamisesta, välineiden hankinnasta ja valtionavun anomisesta Pirttitörmän kylän kansakoululle. Koulun vastustajiakin oli. Ajateltiin, ettei koulua näissä oloissa tarvita. Työmiehiä täällä tarvitaan, ei herroja. Ensimmäiset oppilaat kuulivat usein sanottavan, että "Siellä Jakun törmällä niitä herrojen alkuja kasvaa." Kehitys harppaili pikkuhiljaa eteenpäin ja koulun perustamisen lisäksi, myös rautatieliikenne Iin asemalle alkoi vuosisadan vaihtuessa 1903, kun Oulu-Tornio rata valmistui. Meriyhteys sekä myöhemmin avattu rautatie ovat kairan poikki Eteläsuon laitaa Ouluun kulkeneen "pottutien" lisäksi olleet kaupan ja teollisuuden kannalta tärkeitä ja tuoneet monin tavoin elinvoimaa Jakkukylään. Iijoki on toiminut aina myös kuljetusväylänä. 1800 -luvun lopulla rahtialuksina toimivia tukkilauttoja ylämaista Haminaan saattoi vilkkaimpina päivinä tulva-aikana ohittaa kylän jopa 100 kpl päivässä. Valan tehneitä laskumiehiä astui Jakkukylästäkin lautan kyytiin ohjastamaan loppumatkan vaativista koskista ehjänä perille. Yksi valan tehnyt laskumies oli mestari -hiihtäjänäkin tunnettu Kalle Jussila. Juusolan törmällä oleva Kaiston talo toimi lautan laskijoiden pysähdyspaikkana, jossa yövyttiin ennen viimeistä, vaativaa koskiosuutta matkalla Iin Haminaan.

Vuosisadan alkupuolella iiläinen valtiopäivämies, kansanedustaja Pekka Ahmavaara oli tunnettu mies myös Pirttitörmän kylällä. Hän omisti Jakun tilan ja oli edistyksellinen maanviljelijä, joka otti jo varhain käyttöön viljelyksillään esimerkiksi väkilannoitteet ja toi uusia tuulia myös pellonmuokkauksen, sadonkorjuun ja metsän hyödyntämisen menetelmiin. Valtiopäivämiehenä Pekka Ahmavaara esiintyi päättäväisesti ja varmasti sekä osoitti selkeää arvostelukykyä ja periaatteellisuutta. Hän työskenteli aina innokkaasti suomalaisuuden hyväksi. Erityisesti hän ajoi laajan Oulun läänin kehittämistä. Hänen suuren kannatuksensa eräs syy olikin se, että hän näki köyhän Pohjois-Suomen erillisenä kokonaisuutena, jota oli olosuhteiden takia kohdeltava toisin kuin eteläistä Suomea ja jolle oli annettava mahdollisuudet kehittymiseen.

1920 -luvulla Jakkukylässä oli monenlaista säpinää. Kylän itäreunalla, Porilla, toimi tuolloin Ab Maalismaa Oy -niminen yhtiö, joka harjoitti paperin valmistukseen käytetyn kuusipuutavaran vientiä omistajalleen Belgiaan ja suunnitteli voimalaitoksen rakentamista Lallin kohdalle. Räihänniemen poikki oli tarkoitus kaivaa Maalismaasta kanava ja tehdä sen suulle voimalaitos. Myös sellutehtaan rakentamista suunniteltiin. Yhtiö kuitenkin vetäytyi hankkeesta sen suurten kustannusten ja riskien vuoksi. Lieneekö osasyynä ollut myös vuoden 1922 Iijoen suurtulva, joka aiheutti yhtiölle ja muillekin mittavia tuhoja. Yhtiön toiminta päättyi 1927, kun se ei enää saanut ostettua Metsähallitukselta uusia hakkuuoikeuksia. Jos nuo suunnitelmat olisivat toteutuneet, kylä olisi varmasti hyvin erilainen. 

Jakkukylän nimi lienee alkujaan Jakku-nimisen tilanomistajan peruja. Kun Yli-Ii erotettiin IIstä 1. 1. 1924, muutettiin mukana siirtyneen Pirttitörmän kylän nimi jo seuraavana kesänä maaherran päätöksellä Jakun kyläksi. Kylän nimi muotoutui kansan suussa Jakkukyläksi. Iin seurakunnan kirkonkokous vastusti ponnekkaasti Pirttitörmän kylän erottamista Iin emäpitäjästä ja perusteli sitä laajasti Iin paremmilla palveluilla sekä Pirttitörmän kylän lyhemmillä ja paremmilla yhteyksillä Iihin.

Ilmeisesti osa jakkukyläläisistä koki jo tuolloin joutuneensa vastentahtoisesti kuntarajan väärälle puolelle. Niinpä kylällä kerättiinkin nimilista ja esitettiin jo neljän vuoden päästä 1928 Iin kunnanvaltuustolle, että Jakkukylän alaosa liitettäisiin Iin kuntaan. Iin kunnanvaltuusto ei esitykseen tuolloin lämmennyt ja jakkukyläläisten taival jatkui Iin emäpitäjästä erossa, ensin Yli-Iin ja myöhemmin Oulun alla, lähes vuosisadan ajan.

Oma hautausmaa perustettiin hautajaismatkan helpottamiseksi kyläläisten yhteisin voimin Ritokankaalle, Jaakko Jussilan lahjoittamalle maalle, kesäkuussa 1937. Hautausmaan vihki käyttöön Lääninrovasti Eino Virkkula, apunaan "nuuka -Matiksikin" kutsuttu Iin pappi. Vihkimisen yhteydessä hautaan siunattiin uintireissulla hukkunut noin 10 -vuotias Jurvakaisen tyttö ylipäästä kylää. Mainittakoon, että vieläkin käytössä olevat hautausmaan aitatolpat ovat umpirautaa, peräisin puretuista saksalaisten kenttäradan kiskoista.

Talvi- ja jatkosota aiheuttivat paljon surua ja huolta myös Jakkukylässä. Sota-aika uhreineen oli monilla tavoin raskasta. Sodan loppupuolella vuonna 1944 saksalaiset sotilaat ilmestyivät kylälle. Saksalaisten karkottamisen alettua he linnoittautuivat vetäytyessään Iijoen pohjoisrannalle. Konekivääri- ja kivääripesäkkeitä kaivettiin ylävirrasta Päkkilän Hugon talon rannasta Räihänniemen kautta aina Jakun koulun rantaan asti. Keskellä kylää olevan Päkkilän Viljon rannan saksalaiset luiskasivat suunnittelemaansa ponttonisiltaa varten. Olipa pohjoispuolella Putaan ylittävä siltakin lentää saksalaisten toimesta ilmaan. Se panostettiin jo, mutta Bergin vanhaisäntä onnistui kuulemma poron paistilla suostuttelemaan saksalaiset purkamaan panostuksen ja silta säästyi.

Sodan jälkeen alkanut teollistumisen aika näkyi Jakkukylässä konkreettisesti Iijoen voimalaitosrakentamisena. Iijoen uitto sekä maatalous työllistivät myös paljon kyläläisiä. Lehmiä oli tuolloin miltei joka talossa ja talvisin metsätöitä oli paljon. Nykyään nautakarjatiloja on kaksi porotiloja muutama, mutta lähes kaikki kylän pellot ovat kuitenkin viljeltynä.

Halu palata takaisin vanhaan kotikuntaan kyti jakkukyläläisten mielissä ja nousi aika ajoin voimakkaammin esille. Virallinen aloite Jakkukylän liittämisestä Iin kuntaan toimitettiin Oulun kaupunginhallitukselle vuoden 2015 joulukuussa. Aloitteen keskeiset perusteet Iihin liittymiselle olivat muuten monelta osin samat, mitä Iin kirkonkokous jo 100 vuotta aiemmin käytti vastustaessaan alueen irtautumista emäpitäjästä. Pirttitörmän kylä palasi lähes vuosisadan evakkotaipaleelta virkeänä ja kehittyvänä Jakkukylänä takaisin osaksi Iin emäpitäjää, vuoden 2018 alusta.

Jakkukyläläiset ovat aktiivista ja määrätietoista väkeä. Onpa meitä verrattu hankkeinemme jopa Asterixin Gallialaisiin. Lieneekö syynä niin monen polveutuminen sotapäällikö Vesaisesta vaiko omaperäinen voimaruokamme pottuvoi ja marjasoppa?

Mene ja tiedä, mutta Jakkukylässä ei katsota maailman menoa sivusta, vaan osallistuen siihen rakentavasti.

Historiasta tunnettua puhujaa huumorilla mukaellen: "Jakkukylä on hyvä kylä, paras meille jakkukyläläisille. Se on kehittämisen arvoinen kylä ja sen ainoa kehittäjä on kylän oma väki".

JAKKUKYLÄN OHITTI JOPA 100 TUKKILAUTTAA PÄIVÄSSÄ

Kirjoittanut Jarmo Alasiurua 

Iijokea on aikanaan käytetty monenlaiseen kuljetukseen. Jokea ovat käyttäneet liikkumiseen ja ravinnonlähteenä sekä paikalliset että ohikulkijat, ystävät sekä viholliset. Iijoki oli vähäjärvisenä nopea reitti sisämaasta merelle. Mutta joen alajuoksun koskien lasku vaati tietoa, taitoa ja rohkeutta. Ensimmäinen merkittävämpi tavaraliikenne Iijoella oli tervankuljetus. 

Tervanpoltto myyntiä varten alkoi rannikon tuntumassa 1600-luvulla mutta yleistyi 1700-luvulla yhä kauempana sisämaassa. Pudasjärvestä kehittyi merkittävä tervapitäjä 1770-luvulla ja 1800-luvun alussa uusi elinkeino yleistyi myös Taivalkoskella. Tervankuljetukseen käytettiin ensin varsin suuriakin veneitä (6-lautaisia) mutta niiden työlääseen valmistukseen ja ominaisuuksiin suhteessa kuljetuskykyyn (7-10 tynnyriä) ei oltu tyytyväisiä. 

1700-luvun lopulla yleistyneellä lauttakuljetuksella tervalastien kokoa voitiin kasvattaa tyypillisesti 50 tynnyriin, myöhemmin jopa 70 tynnyriin. Parhaimmillaan 1850-luvulla tervaa kuljetettiin lautoilla jopa 20000 tynnyriä/vuosi. Koska lauttoja ei voitu laskea kuin kevättulvan aikaan, tervan kulku joen latvoilta saattoi kestää yli vuoden kun tervaa poltettiin vasta kesällä tulvan jo mentyä. Tervalauttojen aluspuita eli tukkeja ei voitu Iissä riittävästi hyödyntää, jopa 20000 tukkia saattoi vuosittain jäädä lahoamaan. Em. "tukkihukka" oli yhtenä pontimena 1860 käynnistetyn Kestilän höyrysahan rakentamiselle. Mutta lautoilla kuljetettiin paljon muutakin: - vanhempia ja nuorempia ihmisiä näiden muuttaessa paremman toimentulon toivossa rannikolle, muualle Suomeen tai jopa ulkomaille - piikoja ja renkejä - sahatavaraa, pinotavaraa, halkoja, puusepän tuotteita jne. - hirsirakennuksia: hirsistä tehtiin lautta, jonka päälle muut rakennusosat kuormattiin - mm. puretun Petäjäkankaan sahalaitoksen koneet ja jopa höyrykattila - turkiksia ym. eläintuotteita, ainakin yksi Puolangalla pyydystetty karhunpentu! Yli-Iiläisiä tuli -30-luvulla Iin markkinoille kymmeniä ihmisiä kerrallaan yhdenkin lautan kyydissä. Lauttamatka Iihin oli varmasti mieleenpainuva elämys. 

Rannikolla toimineiden sahojen tarvitsemat tukit ja yläjuoksulla toimineiden sahojen (parhaimmillaan puolenkymmentä) valmiit tuotteet kuljetettiin Iijokisuulle vielä 1800-luvun lopulla yksinomaan lautoilla. Sahatuotteet tapuloitiin kunkin sahan alueelle kuivumaan ja keväisin niistä rakennettiin 10 -20 standarttin suuruisia lauttoja, jotka laskettiin Iihin. Saha- eli lankku-/palkkilautat olivat varsin keveitä mutta kovin "tönkköjä" ja sukelsivat koskien aalloissa pahemmin kuin tavalliset, rakenteeltaan joustavammat tukkilautat. Sahalautan rakenne oli kiinteä ja tiivis, kuin pirtin lattia eikä vesi ei roiskunut läpi. Sen palkit olivat järeää tavaraa, paksuus tyypillisesti 12 tuumaa. 

Iijoen viimeinen sahalautta laskettiin Pudasjärven Petäjäkankaan höyrysahalta v. 1900. 1890-luvulla alettiin tukkeja uittaa irrallaan, pienempää (pölli-)tavaraa vasta 1914 uittoyhdistyksen aloittaessa toimintansa. Latvavesien kapeilta sivujoilta lähteneet lautat tehtiin kapeammaksi ja niiden keula ja perä "kanitettiin" eli tukien päät sidottiin koivuvitsoilla toisiinsa. Väljemmille vesille tultaessa kapeita lauttoja sidottiin useampia rinnakkain. Parhaimmillaan 1880-luvulla tukkeja tuotiin jopa yli 300000 eli yli 1000 lauttaa. Toisin sanoen Iihin tuli lauttoja 100 kpl:n päivävauhtia! Myös pinotavaraa kuljetettiin vuodesta 1890 lähtien, parhaimmillaan pöllejä saattoi lautan kyydissä olla 120 m3. 

JAKKUKYLÄN ARGEOLOGINEN INVENTOINTI 2018

JAKKUKYLÄN VANHAT RAKENNUKSET 2018

Kaarle XII:n tunnuksin varustettu 5 äyrin hopearaha vuodelta 1699 löydettiin toukokuussa 2020 Jakkukylästä. Kalaisan lohijoen rantoja on Jakkukylässäkin asutettu kauan.


Lähteet:
Porinoita Pirttitörmän Ylipäästä maisemista Maalismaan, Alasiurua Jarmo

Iin seurakunnan Historia, Elo Kyösti, Salokangas Reija, Vahtola Jouko

Jakun koulun historia, Saija Helena, Tumelius Elma
Oy Maalismaa Ab, Alasiurua Jarmo
Jakkukyläläisten haastattelut

Iin kunnan osayleiskaavatiedostot, Valokuvia Yli-Iistä näyttelyjulkaisu, Kirjastovirma.fi